Sanotaan se heti näin alkuun, tämä ei ole varsinainen leffa-arvostelu. Tyydyn toteamaan elokuvasta elokuvana vain sen, että se on parhaimpia elokuvia, mitä olen tänä vuonna katsonut. Etenkin kinkynä huumori osuu paikoitellen liiankin hyvin kohdilleen ja huomaat kuinka vain vieressä ja takana istuvat kinkyt nauravat ja muu sali on hiljaa. Huumorintajuiselle elokuvan ystävälle tämä elokuva on yksinkertaisesti pakko nähdä. Eri mieltä olevat kriitikot voi pistää kokeilemaan elokuvan viimeisen session kaltaista leikkiä ja katsoa muuttuuko mielipide oikeaksi.
Sen sijaan tämä aivojen tyhjennys keskittyy elokuvan kinkyyteen, kinkyihin ja mitä kaikkea tämä herättää kinkyn mielessä. Niin elokuvana kuin kinkyteemojen osalta elokuva pyyhkii sillä tunnetuimmalla verrokilla lattiaa, vaikka koko trilogiasta ottaisi vain ne hyvät jutut mukaan vertailuun.
Aloitetaan Krista Kososen esittämästä Monasta. Kosonen ja ohjaaja J-P Valkeapää onnistuvat luomaan Monasta todella uskottavan ammattidominan. Kososen näyttelytyö, puvustus ja toiminta luovat hänestä saman tien monen henkilön mielessä fantasian kohteen. Hänen tylyytensä, komentelu, hellittely ja aina yhtä ihanasti natiseva nahka päällään luovat heti tunteen, että hänellä on langat käsissään kohtauksissa, kuten oikealla dominalla. Kuvauksellisesti näitä Kososen ja Pekka Strangin välisiä kohtauksia on varmasti hiottu ja haettu tarkasti ja lopputulos on sen mukainen. Fettarina tekee mieli päästä Strangin esittämän hahmon Juhan tilalle noihin tilanteisiin ja tämän näkemyksen jakoivat niin mies- kuin naispuoliset häkkiläiset. Milloin kamera keskittyy natisevaan nahkaan, Kristan peruukkiin tai meikkeihin, nahkahansikkaisiin käsissä, kuristavaan kaulapantaan tai ilmasta tyhjenevään muovipussiin Juhan päässä. Kosonen sekä Strang ovat molemmat näissä kohtauksissa todella läheisiä, jossain määrin eläimellisiä ja ennen kaikkea uskottavia tai ainakin niin uskottavia kuin näytellyssä elokuvassa voi olla. Sessiointi ei ole huonosti näyteltyä eikä epärealistista, vaan nimen omaan aitoa ja tunteita sisältävää ja molemmat sekä Strang, että Kosonen onnistuvat tässä erityisen hyvin. Etenkin Strangin tyhjä katse jälkikäteen on jotain minkä moni kinky tunnistaa. Nämä hetket elokuvan sisällä vievät mukanaan täysin. Ne saavat muistelemaan omia sattumuksia vuosien varrelta. Ne saavat muistamaan etenkin sen hetken, kun itse koki samanlaisen huuman kuin elokuvan Juha. Sen hetken, kun itse halusi vain lisää. Lisää sitä kaikkea, mitä ei tiennyt tavallaan edes kaivata aiemmin, vaikka kiinnostusta olikin.
Kososen esittämässä Monassa näin monia kavereitani ja entisiä “heilojani”. Etenkin Kososen sadistinen hymy graafisesti suhteellisen väkivaltaisen kohtauksen jälkeen oli jotain minkä voin hyvin kuvitella erään ihmisen kasvoille ja samalla hetkellä muistan miksi en ikinä saanut tuosta ihmisestä tarpeeksi. Toisin kuin Juhalla, minulla oli järkeä olla sanomatta, että minua saa satuttaa niin paljon kuin haluaa. No, vastaavan hymyn näin silti useamman kerran. Monan osalta hahmo saa tuolla yhdellä kohtauksella niin paljon inhimillisyyttä mukaansa, kun poissa ovat inhimillisyyttä peittävät meikit ja ammattilaisen peruukki ja samalla otteet ja kohtelu säilyvät yhä rajuina.
Kuten lähes meillä kaikilla, se oikea elämä on myös elokuvan hahmoilla siellä taustalla. Kososen ja Strangin kaksoiselämä ja etenkin sen vaniljainen puoli luo oman kontrastinsa kinkymaailman henkilöihin. He ovat tavallisia ja auttavaisia ihmisiä niissä rooleissaan. Kosonen näyttää pipo päässä enempi söpöltä kuin julman kauniilta dominalta, mutta näinhän se menee myös normaalisti. Se kauhean julma ihminen on oikeasti kiinnostunut ihan yhtä tyhmistä jutuista kuin sinäkin, ja käyttää villasukkia syksyisin eikä verhoudu nahkaan koko päiväisesti. Etenkin ammattidominana vedät tiettyä roolia asiakkaan halujen ja omien rajojesi mukaisesti. Se rooli loppuu siihen, kun hyppää takaisin “katukuteisiin”. Elokuva ei siis kuvaa kinkyjä vain outoina ihmisinä mielihaluineen, vaan se esittää kinkyt juurikin ihmisinä. Ihmisinä, vikoineen, heikkouksineen ja mielihaluineen. Komediaa aiheesta toki revitään, mutta moni meistä on vastaavia sattumuksia kokenut vuosien varrella. Eikä tuo komedia muutu missään vaiheessa pahansuopaiseksi. Moni meistä on myös kokenut elokuvan esittämän alkuhuuman, kun muut asiat eivät niin kiinnosta vaan se kaikki uusi vie mukanaan kuin Niagaran putous.
Elokuva ottaa myös huomioon sessioissa turvapuolen, sekä tietty myös sen turvattomuuden. Kun päähenkilöiden välinen leikki keskittyy breathplayihin ja kuristamiseen, on myös riskit luonnollisesti mukana. Elokuvassa on hyvin otettu huomioon tajunnan menetys moisen leikin yhteydessä ja toisaalta myös, mitä käy, jos asiat menevät pieleen ja kuinka riskialtista ja henkisesti rankkaa tuo leikki on myös sille dominoivalle osapuolelle. Lain silmissä vastuu siitä, että molemmat kävelevät kotiin ehjin nahoin on kuitenkin lopulta dominoivalla. Tämän myötä nähdään myös Monalta osittain samoja tuntemuksia, mitä itsekin kokee, kun leikki menee riskirajoille. Toinen haluaa vain lisää ja tietyllä tapaa luottaa siihen, että dominoivan käsissä on täysin turvallista. Vaikka näin ei kuitenkaan voi ikinä täysin olla, kun kyseessä on tajuttomuuten asti viety breathplay. Monallakin on rajansa sille, mitä on valmis tekemään ja kuinka pitkälle. Tämä on mielestäni etenkin erittäin tärkeä pointti minkä elokuva nosti hyvin esille.
Jos jotain elokuva esittää näin suomalaisittain väärin, on se elokuvan kinkyjen clubi. Se on vähän kuin salakapakka, jonne pääsee vain teräsoven kautta yrmyn portsarin sisään päästämänä ja sen takaa aukeaa paratiisi tanssivine ja leikkivine ihmisineen. Tanssiminen on yleensä aika harvojen ihmisten hupia ja lattia ei ole täynnä kauniisti pukeutuneita ihmisiä. Joka tapauksessa tuo Clubi näyttää sen kuvan maailmasta, joka Juhaa odottaa, kunhan vain pääsee ovimiehen ohi. Juhan hymy elokuvan lopussa kuvaakin juuri sitä tunnetta, mitä moni kokee löytäessään itsensä omien parista bileissä. Kun voi olla juuri sitä mitä on, ilman, että tarvitsee selitellä mitään. Vapaus, hyväksyntä ja itsensä löytäminen. Jos en olisi itse jännittänyt kovasti ensimmäisiä bileitäni, olisin varmasti hymyillyt yhtä leveästi kuin Strang tai ehkä se olisi vaatinut vielä Krista Kososen tai Monan läsnäoloa.
Myös elokuvan kohtaus, jossa Mona jättää henkisesti hajoavan asiakkaansa yksin tilanteeseen itkemään on jollain tapaa väärää kuvaa antava. Jälkihoito on kuitenkin niin ammattilaisella kuin “harrastelijalla” tärkeä osa sessiota, etenkin, kun sessio on ollut henkisesti ja fyysisesti rankkaa. Tosin varmasti on ammattilaisia ja alistuvia, joille illuusio täysin kylmästä henkilöstä on osa sitä mitä haetaan, mutta useimmiten inhimillisyys ja ihmisen kohtaaminen ihmisenä on osa palvelua ja sessiota. Vielä enemmän toki silloin, kun raha ei vaihda omistajaa ennen sessiota.
Kaiken kaikkiaan elokuvasta jää päällimmäisenä tunne, että tekijät ovat halunneet aidosti ymmärtää kinkyjä, sitä dynamiikkaa mikä leikkiessä vallitsee kuin myös niitä mielihaluja mitä kinkyjen päässä liikkuu. He ovat halunneet luoda elokuvan, joka ei mene sieltä missä aitaa ole laisinkaan vaan luovat realistisen kuvan sessioista ja näyttävät myös niitä ammattidominan elämän varjopuolia ja inhimillisyyden sen roolin takana, unohtamatta tietenkään asiakkaan arkea kaiken sen leikin ulkopuolella.Vaikka elokuva käsittelee kinkyyttä ja fetissejä traumaattisen kokemuksen pohjalta, on molemmat päähenkilöt samaistuttavia eikä elokuva varsinaisesti mässäile missään vaiheessa näiden fetisseillä vaan esittää ne jokseenkin uskottavalla tapaa. Kaikkea ei tietenkään elokuvassa voi täydellisesti kertoa ja tarinan kerronnan takia osa asioista on varmasti pitänyt tehdä ja esittää eri tavalla kuin oikeassa maailmassa toimittaisiin.
Kinkytekopalkintoa elokuvalle ei ainakaan tänä vuonna saada, mutta monella tapaa tämä elokuva on sitä, mitä moni kinky on varmasti odottanut ja ansaitsee vuosien odotuksen jälkeen. Yllättävintä tässä on, se, että elokuva tulee Suomesta. Alussa mainitsemani trilogia aiheutti lähinnä myötähäpeää koko pitkän kestonsa ajan, kun taas Koirat eivät käytä housuja ei missään vaiheessa elokuvaa putoa sille tasolle vaan päinvastoin paranee koko ajan loppua kohti. Elokuva nauratti juuri oikeissa kohdissa ja oikealla tapaa ja tuskin ihan heti törmäät yhtä hyvin kinkyyttä käsittelevään elokuvaan, joten älä enempää emmi vaan nappaa siis mukaan kaveri tai kaksi ja käy katsomassa elokuva sen tullessa laajempaan levitykseen marraskuun alussa.